torstai 5. kesäkuuta 2014

Tätäkö elämä on

*Töitä jäljellä vajaa kaksi kuukautta. Olen alkanut pitämään työstäni aina välillä ja löytänyt täältä ihmisiä joita voin kutsua leikkimielisesti perheekseni.
*Pisteet ammattikorkeakoulun pääsykokeisiin ei riittäneet. Tänäkään vuonna.
*Sain kutsun työhaastatteluun.

*Vietin viisi päivää Kokkolassa. Se oli ihan kivaa.
*Mun kummityttö kutsuu mua tädiksi ja kummipoika nauraa paljon. Prinsessat on jo niin isoja etteivät viihdy kainalossa kuin hetken.
*Kokkolassa on parhaita kevätrullia ja vedin niiden kanssa överit useana päivänä. Sen näkee naamasta.... ;D

*Usean vuoden tauon jälkeen voin taas pikkuhiljaa varovasti kutsua itseäni western-tytöksi. Hevosen selässä on käyty nyt istumassa kuusi kertaa ja itseinho kasvaa kerta toisensa jälkeen. Ja silti samalla oon voittaja.
*Näen edelleen unia missä kissani kuolee, koska olen unohtanut hänet. Unohtaminen on kuitenkin mahdotonta, sillä hän kirjaimellisesti roikkuu hampaillaan nilkoissani ja kun työnnän hänet pois on hän kynsillä kiinni ranteissa. Sen unen tarve on mitätön ja se ei voi sietää sitä että minä tarvitsen silti unta.




*Oon muuttunut. Opettelen käyttämään sanoja kiitos ja anteeksi, olemaan muille ystävällinen, puhumaan asioista joista ennen vaikenin, luottamaan toiseen - ehkä myös itseeni.
*Ja niin yllättävää kun se onkin, on muutoksen aiheuttaja toinen ihminen. Ja vaikka lupasin ettei niin saa käydä enää koskaan, oon todella onnellinen.

Juuri nyt haluaisin pukeutua hienosti, tehdä hiuksille ja naamalle jotain ja nauttia yöllisestä, lämpimästä Helsingistä. Juoda ehkä terassilla yhden tai kaksi siideriä. Humala ei kuulu enää haaveisiin.

maanantai 12. toukokuuta 2014

Vaikka pelkäsinkin ettet välitä hullusta

Niin sitä elämä heittelee.

Olen saanut kuulla töissä monilta että kannan itseäni nykyisin itsevarmemmin ja olen poikkeuksellisen onnellinen. Toisinaan havahdun kysymykseen mikä noin hymyilyttää.
Eikä edes se että pyöräni varastettiin ja kodistani paloi sulake kiukaan mentyä oikosulkuun tunnu harmistuttavan.

Jokainen hetki on uuden opettelua ja välillä tuntuu vaikealta kun ei halua valehdella eikä kertoa liikaa. Kävi tämän onnen kanssa miten tahansa, olen oppinut elämästä viimeisien viikkojen aikana enemmän kuin koskaan aiemmin.



Välillä on vaikea keskittyä miettimään milloin ruoka on valmista ja toisinaan huomaan etsiväni itselleni omistusasuntoa Helsingistä. Ehkä haaveilu on se mikä pitää minut elossa.
Aivan kuin elämälläni olisi vihdoin suunta.

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Uusi perheenjäsen

Viikko sitten päättyi yksinasuminen. Mun luokse muutti vaasalainen naisenalku.

Kahdeksanviikkoinen kissaneiti Una.

Mulle oli alusta asti tärkeää että nimellä on jokin tarina eikä sitä voi sekoittaa ihmiseen. Niinpä ajatus siitä että nimen täytyy merkitä numeroa yksi oli luonteva - onhan hän ensimmäinen oma lemmikkini. Kun sukupuoli viimein selvisi, muuttui nimi Uno luontevasti naisellisemmaksi.

En voi väittää olevani onnellinen kissanomistaja, vaikka Una onkin aivan loistokatti. Kannan hänestä jatkuvaa huolta ja jos hän ei työpäivän jälkeen tule ovelle vastaan alkaa sydän lyömään voimakkaasti.

Silti onnenkyyneliä on vuodatettu enemmän kuin koskaan aiemmin. Se rakkaus mitä tuo kissa todennäköisesti mua kohtaan tuntee on jotain aivan uskomatonta. Ja taidan mäkin olla aika rakastunut.
Aivan kuin Una olisi ollut elämässäni aina.

lauantai 19. huhtikuuta 2014

Joskus harhailen, tänään olen onnellinen

 Kuinka onnellinen sitä voikaan olla?
Juuri nyt oon niin onnellinen.

Onko mitään hienompaa kuin istua Helsingin ytimessä kellon lähestyessä puolta yötä? Vieressä itselle tuntematon, ja silti niin tuttu, ystävä.
Se kun oikeasti ymmärtää kuinka onnekas on. Ja ennenkaikkea rohkea.



Mä en ikinä ole kokenut kuuluvani mihinkään, tuntevani ketään tai edes itseäni.
Oon ollut aina se joka on muuttanut itseään siksi että kuuluisi joukkoon tai kelpaisi. Maksanut ihmisille siitä että ne viettää aikaa mun kanssa ja mennyt mukaan kaikkeen mihin en ole halunnut.

Kuullut aina muilta sen etten tule selviämään elämästä jos olen tällainen.
Ja silti jäänyt aina yksin ihmettelemään sitä, miksi en selviä vaikka tein taas sen mitä en halunnut. Ihmetellyt sitä jopa niin paljon että kokenut kuoleman ainoaksi vaihtoehdoksi.

Jokin voima mussa heräsi tänään. Palo siihen, että löydän kyllä vielä paikkani ja ne ihmiset jotka tykkäävät musta juuri sellaisena mitä olen.
Sillä enää en halua muuttua. Haluan voida kulkea omat tieni, nähdä ehkä jotain mikä saa muuttumaan, mutta en kuulla enää kertaakaan neuvoja siitä millaisena olisin pidetympi tai menestyisin elämässä.

Lopulta vain minä itse voin päättää sen miten elämäni elän. Toivon, että jos huomaatte mun harhailevan muiden ihmisten jaloissa niin tuutte muistuttamaan siitä mitä oikeasti haluan.

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Tää on kaunis päivä, mä oon sopivasti onnellinen

Krista näytti mulle Sokoksella yksi päivä kyltin, missä luki Onni ei tule etsien, vaan eläen.
Ja kai se väittämä täytyy todistaa (edes osittain) todeksi.

Juuri nyt onnea on:
... Tiskatut tiskit (kiitos äiti!)
... Baaripöydän valmistuminen
... Uudet musta-pinkit -juoksukengät
... Herkkusienet makaronilaatikossa
... Nauruun räjähtäminen junassa (kiitos aamulypsy..)
... Onnensanojen raaputtaminen
... Uusi vaalea neulepusero
... Ystävät



Vielä kun osaisi olla takertumatta kaikkeen kurjaan ja omaan epävarmuuteen.